Käenpoikanotko ei varsinaisesti ollut notko, vaan alavaa maata. Käenpoikiakaan siellä ei enää ollut, mutta läheisellä vaaralla kyllä käki helkytteli kesäiltoina ja pikkulinnut kirosivat vieraspesijää.

Sinisten salojen väki oli vuosisatoja, tai ainakin kaikkien muistin pituuden ajan tullut paikan Seidalle kaupparauhaa hieromaan kaukaisten Kruunuylängön kauppiaiden kanssa. Kauppiaat toivat kaukaisilta mailta suolaa; valkeaa kultaa. Joskus myös mausteita, kauniita kankaita tai koruja. Tuotiinpa vikkeliä ja siroraajaisia orjatyttöjä ja poikiakin, joita kelpasi katsella, vaikka harvalla niihin varaa olikaan.

Käenpoikanotkossa vaihdettiin kuulumiset, solmittiin liittoja, vaihdettiin hyödykkeitä, kuultiin uutiset ja käytiin käräjät. Notkon seita oli vanha ja vahva, ja kaikki heimot toivat tälle uhrinsa. Notkossa oli vallinnut rauha kautta kaikkien muistin.

Kesän toinen täysikuu on juuri taittanut lakensa, joten Käenpoikanotkon seita on vahvimmillaan. Kauppiaat ovat saapuneet, heimot vaeltavat saloilta, vanhan Kukunorin keittotulet kutsuvat taas äärelleen ja huhutaanpa, että tänä vuonna nähdään seitakäräjätkin…