Korpikuusi -larp

Korpikuusen kannon alla

Seitsemän vuotta sitten

Inisevä hyttynen ärsytti häntä mahdottomasti. Moona yritti epätoivoisesti päästä eroon epämieluisasta seurastaan, mutta itkuiset silmät olivat saaneet hänen näkökenttänsä himmenemään, joten hän läiski kokoajan ohitse. Tai sitten paikalle tuli aina vain uusi hyttynen. Ehkä niillä oli suunnitelma taltuttaa hänet väsyttämällä ja imeä hänet sitten kuiviin. Moona ei ollut sillä hetkellä kauhean kiinnostunut hyttysten suunnitelmista - hän halusi ne vain pois, jotta hän voisi rauhassa miettiä miten epäreilua kaikki oli.

Metsä oli ollut Moonalle pienestä pitäen pakopaikka arjesta, jossa vanhemmat riitelivät ja maailma oli harmaa. Ajan myötä talon takaa alkavan metsän jokainen puu ja jokainen kivi oli tullut hänelle tutuksi ja jos hän halusi piiloutua muiden katseilta, ei kukaan häntä sieltä löytänyt ennen kuin hän itse niin halusi. Tällä hetkellä Moona ei halunnut, että hänet löydettäisiin.

Oli hänen kahdeksanvuotissyntymäpäivänsä. Keväinen aurinko lämmitti jo mukavasti ja sai ihmiset hymyilemään toisilleen onnellisina pitkän talven vihdoin taituttua. Moonan äiti oli valmistanut suuren kermaisen täytekakun ja koristellut pinnan vadelmakarkeilla - Moonan herkuilla. Kutsut oli annettu paria viikkoa aiemmin. Muutamaa päivää ennen juhlia naapuriin oli muuttanut uusi perhe, jossa oli kaksi lasta. Moonan äiti oli saanut päähänsä kutsua heidätkin ja aluksi Moona olikin ollut ihan innoissaan - kunnes oli tavannut Sisu-Pellen.

Aluksi Moona oli nähnyt pojasta vain vilauksen, kun tämä oli juossut eteisestä keittiön ohitse olohuoneeseen ja istunut hänen lahjojensa viereen koskettelemaan ja tökkimään niitä. Moona oli ollut hiljaa ja tuijottanut. Hänen äitinsä oli yrittänyt saada heitä leikkimään keskenään, mutta Sisu-Pelle oli ollut liian vilkas ja kiinnostuneempi Moonan tavaroistaan, kuin hänen seurastaan, joten Moona oli pian jättänyt hänet yksin ja mennyt katsomaan, kun äiti kuorrutti kakkua.

Kaikkien vieraiden ilmestyttyä paikalle, oli Moona saanut luvan avata lahjansa. Erityisen innoissaan hän oli ollut saamastaan kirjasta, joka kertoi mörrimöykyistä. Hän oli selittänyt innoissaan kaikille, kuinka hän aina etsi metsästä jälkiä mörrimöykkyjen käynnistä. Silloin Sisu-Pelle oli nauranut hänelle ja väittänyt ettei mörrimöykkyjä ollut olemassa. Moona oli katsahtanut avuttomana äitiinsä ja tämän surullisesta ilmeestä hän huomasi, että Sisu-Pelle puhui totta. Moona oli lähtenyt.

Metsä oli ottanut hänet vastaan kuten ennenkin ja hän oli löytänyt itselleen auringon lämmittämän kiven alustakseen. Siinä hän saattoi purkaa kiukkunsa. Oli turhauttavaa kuulla yhtäkkiä, että jotain mihin hän oli niin kauan uskonut, ei ollutkaan olemassa. Moona ei ollut koskaan uskonut edes joulupukkiin, sillä hän oli heti huomannut halvat naamarit ja tunnistanut naapurin sedän äänen. Moona oli uskonut ettei häntä koskaan voitaisi huijata tarinoilla uskomaan johonkin mitä ei ollut. Mörrimöykyt vain olivat tuntuneet niin todellisilta, ettei hän ollut voinut olla uskomatta niihin.

"Itkee!" ääni oli möreän ja kimeän sekoitusta ja se kuului suoraan Moonan korvan juurelta.

Mutta ennen kuin Moona ehti päänsä kunnolla kääntää oli olento kadonnut ja ainoa minkä hän ehti nähdä oli tumma takkuinen hiuspehko.

Nykypäivä

"Mutta he kertoivat nähneensä mörrimöykyn! Eikä heitä ole sen jälkeen näkynyt!" hurjistunut nainen iski kämmenensä pöytään ja katsoi epäuskoista poliisia silmiin.

"Hyvä rouva. Me emme voi täällä kuunnella lasten sepittämiä satuja. He ilmestyvät varmasti takaisin tuota pikaa, voitte tietenkin tehdä katoamisilmoituksen, mutta emme voi lähteä etsimään mörrimöykkyjen pesää lähimetsästä..." poliisi etsi katseellaan apua joltain, mutta kaikki hänen kollegansa olivat kadonneet oven toiselle puolelle hihittelemään ilmiselvästi seonneelle naiselle.

"Pakkoko minun on sitten yksin mennä heidät etsimään! Minun verovaroistani teidänkin palkkanne maksetaan ja tämän siitä saa kiitokseksi!"