Pääsääntöisesti voisi sanoa, että jokainen lapsi oppii vanhempiensa ammatin. On kuitenkin mahdollisuus opetella suvulle epätavallinenkin ammatti oppipoika, kisälli, mestari – periaatteella, eikä se suinkaan ole tavatonta. Erityisesti kaupungeissa tapaa pidetään hyvinkin opettavaisena, mutta maaseudulla opetellaan edelleen vanhempien ammatti. Mestarin oppiin meneminen ei ole halvin mahdollinen tapa kouluttautua ja siihen ei välttämättä perheellä ole varaa.
Oppipoika aikaa pidetään poikkeuksetta epämiellyttävänä aikana, mestarit eivät aina kohtele oppipoikiaan hyvin, hyvin monen mestarin ohjenuorana toimiikin ”mitä huonommin kohtelen, sen paremmin oppilas oppii” – menetelmä. Kuitenkin jo pelkästään kisällin arvoa on olemassa sen verran arvostettu, että moni selviää pelkän sisun avulla oppipoika-ajastaan. Mitä kauemmin siitä on aikaa, sen enemmän myös aika vaikuttaa ”kultaavan muistot” ja ehkä siksi mestarit ovatkin saaneet niin hurjan maineen.
Koulutuksesta huolimatta Hehtareenin jokainen lapsi opetetaan kahden vuoden alkeiskoulun aikana lukemaan ja suorittamaan alkeellisia laskutoimituksia. Kirjoitustaitoa ei opeteta, ellei oppilas esitä lahjakkuutta ja opiskele kahden vuoden aikana tätä samaa. Jokaisella kaupungilla ja kylällä on opettajansa, kaupungissa luonnollisestikin useampia. Hyvin usein nämä alkeiskoulut sijaitsevat temppeleiden yhteydessä.
Koulussa ei suinkaan istuta joka päivä vaan se kokoontuu kerran viikossa, markkinapäivänä tai mikä on missäkin paikassa sovittu aika. Opettajat omaavat siis samalla usein toisenkin ammatin. Opetusta on nelisen tuntia kerrallaan ja opettajat eivät välttämättä ole ihan helläkätisempiä mahdollisia, etenkään jos oppilas ei opi kaikkea heti.
Vaikka jokainen kyläläinen siis osaa jotenkuten lukea, mahdollisesti jopa kirjoittaa, niin yleisesti lukeminen ja kirjoittaminen lasketaan rahvaan keskuudessa paremman väen hömpötyksiin, johon tavallisella maalaisella ei ole aikaa. Missä välissä sitä nyt kirjoja lukisi, kun pitää pelloistakin pitää huolta.